Ristiriita
Ensinnäkin, mä en ymmärrä, että me ollaan tässä tilanteessa taas... Koko kämppä sotkussa, yhden vaivaisen rappukäytävän takia. Leikatut tapetit keittiön pöydällä, pölyä ja roskaa eteisen lattialla, kattolevyt autokatoksessa... Suunnitelmat tuntuu vaan paisuvan, kunnes eilen päätettiin tehdä stoppi moiselle ja pysyä lähes alkuperäisessa suunnitelmassa. Sisustussuunnittelut on erikseen, ne on vähän muuttunut, mutta sehän ei haittaa, koska nykyiset on paremmat. ;-) Jos asiaan etsitään valoisia puolia, on seuraavana edessä valmiiden pintojen asennus eli pohjatyöt on tehty ja kaikki mitä tästä eteenpäin tehdään jää näkyviin.
Toiseksi, mä en ymmärrä, mikä meidät saa tähän hommaan yhä uudestaan ja uudestaan. Mikä siinä remppaamisessa kiehtoo? Tokihan lopputulos on aina yhtä ihanaa katsella, mutta silti, pakko tässä on jonkin verran hullu olla. On moni asia toki näiden neljän vuoden jälkeen muuttunutkin. Nyt ei enää odota, että kaikki on valmista heti ja helposti, on valmis näkemään asioiden eteen vaivaa.
Nyt olen tajunnut ristiriidan, joka remppaamisessa on mun pään sisällä ollut koko ajan. Mä näen just atomeiksi revityn huoneen pääni sisällä valmiina, mä näen tapetit seinillä, lattian hohtavana, asiat paikoillaan, seinät siloisena ja hohtavan valkoisena sekä valaistuksen ja kaikki... Ja kun mä suunnittelen päässäni kaikkea "hienoa", on totuus varsin erilainen, kun huoneen oven avaa. Ja taas, kun mä oven suljen, näen tilan valmiina, huoh. No, onhan siinä toki hyvää se, että voin suunnitella huoneen värimaailman, kalustuksen yms. pääni sisällä, mutta kyllä niitä pettymyksen tunteita tulee muutama remontin aikana, kun kuvitelmat ei ihan vastaa todellisuutta... Mutta kärsivällisyys ei ole ikinä ollut parhaita puoliani, joten on tämä "harrastus" sitä mulle ainakin opettanut.
Hullun tästä kaikesta tekee se, että mä jo suunnittelen seuraavaa projektia, eikä tämäkään ole vielä lähellekään valmis. Jos voisin vähän vielä sitä keskittymiskykyä saada lisää, niin se olis ihan huippujuttu. Ja vaikka tää on välillä ihan kauheaa ja ärsyttävää jne. niin mitä mä sit suunnittelen, kun tää tulee valmiiksi? Että kuten huomaatte, joka asiasta voi stressiä repiä. :-) Jep, jatkan rentoutumista riippukeinussa, kun nyt ei edes sada.
Toiseksi, mä en ymmärrä, mikä meidät saa tähän hommaan yhä uudestaan ja uudestaan. Mikä siinä remppaamisessa kiehtoo? Tokihan lopputulos on aina yhtä ihanaa katsella, mutta silti, pakko tässä on jonkin verran hullu olla. On moni asia toki näiden neljän vuoden jälkeen muuttunutkin. Nyt ei enää odota, että kaikki on valmista heti ja helposti, on valmis näkemään asioiden eteen vaivaa.
Nyt olen tajunnut ristiriidan, joka remppaamisessa on mun pään sisällä ollut koko ajan. Mä näen just atomeiksi revityn huoneen pääni sisällä valmiina, mä näen tapetit seinillä, lattian hohtavana, asiat paikoillaan, seinät siloisena ja hohtavan valkoisena sekä valaistuksen ja kaikki... Ja kun mä suunnittelen päässäni kaikkea "hienoa", on totuus varsin erilainen, kun huoneen oven avaa. Ja taas, kun mä oven suljen, näen tilan valmiina, huoh. No, onhan siinä toki hyvää se, että voin suunnitella huoneen värimaailman, kalustuksen yms. pääni sisällä, mutta kyllä niitä pettymyksen tunteita tulee muutama remontin aikana, kun kuvitelmat ei ihan vastaa todellisuutta... Mutta kärsivällisyys ei ole ikinä ollut parhaita puoliani, joten on tämä "harrastus" sitä mulle ainakin opettanut.
Hullun tästä kaikesta tekee se, että mä jo suunnittelen seuraavaa projektia, eikä tämäkään ole vielä lähellekään valmis. Jos voisin vähän vielä sitä keskittymiskykyä saada lisää, niin se olis ihan huippujuttu. Ja vaikka tää on välillä ihan kauheaa ja ärsyttävää jne. niin mitä mä sit suunnittelen, kun tää tulee valmiiksi? Että kuten huomaatte, joka asiasta voi stressiä repiä. :-) Jep, jatkan rentoutumista riippukeinussa, kun nyt ei edes sada.
Kommentit
Lähetä kommentti